INNO

[tintu]

Minulla on Mongoliasta rinkassa tuotu hevosenpääviulu ja äitin miesystävän äitivainaan maalaama kukkataulu ja mummon ja ukin hääkuva ja virallinen Paasikiven potretti seinällä ja niillä on sentään kaikilla joku tarina, muukin kuin että kävelin sisustuskaupan ohi ja oli PMS ja ymmärtämätön aviomies ja satoi vettä niin menin vähän shoppaamaan että tulisi parempi mieli.

Tämä tällä kepillä, kupilla tai jääkaapilla "on tarina" on kanssa kyllä ihan 80-luvulta lähtien markkinamiesten lanseeraama hokema, jolla saadaan kaikki perusteltua ja myytyä ihmisille. Ei ihmiset kait ennen hankkineet mitään "tarinoita" kirjahyllyilleen tai seinilleen, ne hankki voitonmerkkejä (hirvensarvet), statussymboleja ja muita omaa identiteettiään ja arvojaan vahvistavia symboleja ympärilleen. Niin kuin tänäänkin.

Joidenkin esineiden ja värien esteettiset arvot ovat sitten pysyvämpiä kuin toisten..

Ei tämä tintun analyysi tarinasta "...80-luvulta lähtien markkinamiesten lanseeraama hokema..." oikein nyt minulle auennut.
Mulla on isäni 50-luvulla äidiltäni lahjaksi saama tsekkiläinen Lignatone kitara, jota olen vaalinut kuin kukkaa kämmenellä. Vaikka se onkin ihan kauhea soitettava niin on sillä minulle arvo nimenomaan tarinansa takia. Mitä helkkaria 80-luvun mainosmiehillä on asian kanssa tekemistä? Mä oon hoivannut sitä kitaranrämää jo 70-luvulta lähtien.

Ehdin muokata/ perustella tuota omaa kommenttiani tohon ylle. Joo tottakai on myös historiallisia ja hyvin henkilökohtaisia perinnearvoja, mutta tuo tarina-hokema on otettu käyttöön juuri siitä syystä, että sitä voidaan kopioida ja se myy. Antiikin periminen on hienompaa kuin sen ostaminen kaupasta, ja tää aiemmin elitistinen tapa on pitänyt saada myydä myös tavalliselle kansalle. Jossei muuten niin tarinana lehdessä tai Antiikki-ohjelmassa määritystehvänän muodossa.Itse vaan kun törmään jo kolmattakymmenettä vuotta (eli luultavasti 80-luvun lopusta) tähän tarina-hokemaan, en valkoisen ryöstöviljelyyn. Ensin ne suuret tarinat kuoli (kukaan ei voi enää kirjoittaa kirjoja kuten Tuntematon sotilas tai Täällä Pohjantähden alla, Raamatusta puhumattakaan -mikä on totta), koska elämme moniarvoisessa ja pirstaloituneessa maailmassa – mutta nyt sitten kaikessa, tarve-esineissäkin, pitää olla se (oma) tarina, hohoijaa. Siis kritisoin vaan tätä perustelua "tarinalla". Mä olen sit varmaan runojen haalija ja kuluttaja mieluummin. No joo, sanaleikki, mut paremmin en osaa selittää.

[Hower]

tintu: Antiikin periminen on hienompaa kuin sen ostaminen kaupasta,

Tää on kyllä helkkarin totta, (vaikka ilmeisesti siinä on mielestäsi jotain epäilyttävää?) eikä sen tarvitse olla edes fiiniä antiikkia. Minä itse en tosin käyttäisi sanaa "hienompaa", mutta kyllä kai tavaroihin liittyy silloin erilaista tunnearvoa? Vai saako tavaroihin kiintyä edes tunneseikkojen vuoksi? Ja mulle on ihan ykslysti onko joku mainosmies älynnyt mukamas tuotteistaa tämmöisen asian joskus 80-luvulla, suurin osa cool-tarinallisista tavaroistani on rahallisesti arvotonta romua.

[tintu]

Tää on kyllä helkkarin totta, (vaikka ilmeisesti siinä on mielestäsi jotain epäilyttävää?)

Siis tavallaan, mä en ole hienostelija ja mulle kelpaa kyllä ihan ostetutkin kauniit esineet tai huonekalut, ihan omat "löydöt". Jotenkin just ei edes tarvi olla hienoa, mut on hienoa sanoa, että tietää mistä joku tavara on ja (vaikkei olisi pitänytkään siitä enosta, eikä se tunnesuhde olisi ollut yhtään tärkeä siihen ihmiseen tai sitä ei olisi edes tuntenut) yhtäkkiä siihen tavaraan pitäisi ollakin jokin korvaamaton suhde, koska "sillä on tarina". Sen kuvanhan noi lehdet ja ohjelmat antaa. Monesti ihmiset perii just sellaista tavaraa ja huonekaluja, joista ne haluaa aika äkkiä eroon, ei sovi tyyliin, eikä arvomaailmaan yhtään (jotkut rokokoo-tuolit esim. rintsikkaan - Paitsi että jonkun mielestä nyt varmaan "Miksei?" Niin no miksei ei. Ja niin edelleen, jos tykkää.)

[Hower]

"Antiikin periminen on hienompaa kuin sen ostaminen kaupasta"
Josko yrittäisin vielä vääntää rautalangasta:
a:On rahamies/nainen joka haluaa vm 55 Chevrolet Belairin. (jenkkiauto). Se tilaa semmoisen valmiiksi kunnostetun vehkeen ja ajelee sillä .
b: On mies/nainen, jonka isällä on ollut sellainen auto ja tämä mies/nainen kunnostaa perintökapineen itse.
Minun henk.kohtainen mielipiteeni on, että tämä tarinallinen auto on hienompi ihan vaan sen tarinansa takia. Voin toki olla väärässä.

[tintu]

Tuo sinun vertaus ontuu siinä, että valmiiksi kunnostetun vanhan jenkki-auton ostaminen lie melkein yhtä harvinaista kun sen saaminen isältään(?), mutta valkoisella maalaaminen ja vanhan tavaran (tomorrows antique) ostaminen esim. huutonetistä ja rumien tavaroiden periminen ei. Autoista en tiedä mitään.

Mulla oli teinityttönä (80-luvun alussa) mun äidin 60-luvun Jamekset, mutten koskaan kuitenkaan kulkenut tuolla kaupungilla, että nää on mun äidin vanhat ja aidot ja 60-luvulta. (Jameksia ei valmistettu enää.) Sehän olisi ollut omahyväistä leveilyä tylsällä Beavers-aikakaudella. Mulle kuitenkin ihan hauska vinttilöytö, -60-luvun muusiikkia kun diggailin. Vai olikohan ne edes mun äidin vanhat, ehkä vain uskottelin itselleni niin, ja ehkä mä löysinkin ne kirpputorilta (silloin hyvin harvinaisia), mut oli kivempi ajatella että ne oli ne samat, jotka mun äidillä oli yhdessä kuvassa kun se oli nuori ja itse ehkä vastasyntynyt. En mä silti ajatellut että niissä "oli tarinaa", oli ostettu tai äidin vanhat. Eli varmaan se on se omahyväinen leveily ja sitten toi tarina-hokema, mikä ottaa mua koppaan (huomattavasti enemmän kuin valkoisella läträäminen).

[Hower]

Eli varmaan se on se omahyväinen leveily ja sitten toi tarina-hokema, mikä ottaa mua koppaan

Omahyväinen leveily.
Lienee nyt näin, että ihmisten yleinen (ikiaikainen?) viehtymys tarinoihin sitten vaan jostain syystä närästää ja "ottaa koppaan". Hyvinkin usein niitä tarinoita ja historiaa liittyy myös esineisiin, taloihin, rakennuksiin, rakennettuun ympäristöön jne.
Yleensä matkustaessani jossain minua kiehtoo paikan tai rakennusten historia, se tarina. Mun on aika vaikea kuvitella, että ihmisten kiinnostus noihin asioihin ja teemoihin olisi pelkästään 80-luvun mainosmiesten banaali keksintö, jolla rahastetaan typeryksiä. Jopa tämä oma talomme huokuu historiaa ja sitä myötä myös tarinoita. Semmoisia joita en toki edes tunne, mutta ovat ne aistittavissa. Myönnetään; siinä on yksi taloon kohdistuva viehtymyksen aihe minulle. Aika säälittävää toki.
Vielä naurettavampaa on toki se, että säilytän isonakin aarteena aikanaan Barcelonasta ostamiani kirpparihousuja, koska ne kertovat mulle siitä, mitä silloin 80-luvulla koin reilun kuukauden aikana. (Barcelona=cool=leveily )

[Aaltju]

Mun on aika vaikea kuvitella, että ihmisten kiinnostus noihin asioihin ja teemoihin olisi pelkästään 80-luvun mainosmiesten banaali keksintö, jolla rahastetaan typeryksiä.

Niin... esineiden tarinat ovat myös juurettoman nykyihmisen tapa kasvattaa juuria ympäristöön johon hänen ainoa reaalinen kytköksensä on kiinteistön omistaminen (tai vuokraaminen tjsp). Puolivuosisataa vanha talo, jonka on rakentanut joku tuntematon ja jossa on valtaosan ajasta asuneet jotkut tuntemattomat, muuttuu mielleyhtymissä sukukartanoksi tai vähintään pullantuoksuiseksi mummolaksi kun tönö täytetään esineillä, joihin on jokin väkisin keksitty tunneside ja joilla on "tarina".

Tarinallinen esine on aivan yhtälailla sitä mautonta maalaisromantiikkaa kuin valkoisen ja vanhan puun yhdistelmäkin. Tarinoita niiden keskieurooppalaisten maalaistalojenkin esineisiin sisustuslehdissä kerrotaan kätkeytyvän.

Eikä näissä "tarinoissa" ole mitään pahaa, mutta eivät ne ole yhtään sen todellisempia, syvällisempiä, saati oikeampia kuin valkoinen akrylaattimaali ja halpa laminaatti ja ei niissä näkyvät näytteet kädentaidoista ole pätkääkään jalompia kuin nykypäivän muotimateriaalien jalostaminen omin pikkukätösin.

[tintu]

Ja oma pointti oli siinä, että kun kritisoidaan noiden markkinamiesten klisheisiä vaikutteita toisten elämässä, ei huomata kuinka itse ei olla sen enempää niille immuuneja - vaikka onhan se niin kiva ajatella. Eli varsinainen klisee se on toi tarina-hokemakin.

[Hower]

Eli varsinainen klisee se on toi tarina-hokemakin.

Näin on. Ihan samanmoinen kuin sana "rakkaus", pelkkä Hollywood/markkina/mainosmiesten ankarasti hyödyntämä, tuottama ja rahastama asia. Ei koko tunteella mitään todellisuuspohjaa ole. Naurettavaa, että joku semmoista vielä hehkuttaa.
Lähdetään nyt sitten siitä, että esineillä on joku esteettinen arvo tai ei ja unohdetaan metafysiikka.

[Kimble]

Mä olen viime aikoina usein pysähtynyt miettimään arvostelua. Televisioon haalitaan tositv-ohjelmiin innokkaita pyrkyreitä, jotka voivat joko nolata itsensä tai loistaa suuren yleisön edessä. Pääasia, että rahaa tulee ja kansa viihtyy. Radio-ohjelmissa nauretaan "junteille" ja mollataan täysillä, koska itse ollaan niin älyttömän "hyviä tyyppejä". Keltainen lehdistö tuo esille pelkästään negatiivisia juoruja.

Mun puolesta jokainen saa elää tavallaan ja ratkaista asiat parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos tykkää maalata kaiken valkoiseksi niin siitä vaan. Ei se tarkoita, että minun pitää niin tehdä. Itse pyrin aina ymmärtämään toisten tekemiä ratkaisuja.

Mä tykkään myös tarinoista ja aloitan niitä välillä itsekin. Paiskin viime vuoden vaihteessa ylitöitä ja niillä rahoilla ostin lattiaan lautaa. Noita lautoja asentaessa poikani puuhasi mukana. Kirjoitin laudan alapintaan tämän "lattialaudan asensi ja oma nimi ja ikä sekä lapseni nimi ja ikä". Ehkäpä joku joskus ajattelee meitä, nostaessaan tuon kyseisen laudan ylös tiivistäessään rakoja. Kerron myös kaikille lattian tarinan, jos sitä kysytään. Tai kun puolisoni osti makuuhuoneeseen 50-luvun uusrokokoo vaatekaapin niin ajattelin, että tämä ei ole tyylillisesti oikea meidän taloon, mutta 50-luvulla se on tehty ja puolisoni siitä ilahtuu. Mitä sillä on väliä, jos kaappi ei ole tullut joltain mummon kaiman serkulta. Me voidaan tehdä kaapille meidän tarina. Kun annetaan tai myydään eteenpäin, voidaan kertoa, että kun kuskattiin tätä kaappia yläkertaan tuo kohta vaurioitu ja huudettiin lapsille "pois alta", kun he pomppivat edessä koko ajan. Olen myös saanut puolisoltani lahjaksi rannekorun, Kalevalan Torin vasara, ja senkin aion joskus antaa yhdelle pojistani. Toivottavasti koru jää sukuun kertomaan meidän tarinaamme.

Ja totta sekin, että saadut tavarat ovat itselle paljon tärkeämpiä kuin ostetut. Lahjat muistuttavat meitä antajastaan.

[Hower]

Niin... esineiden tarinat ovat myös juurettoman nykyihmisen tapa kasvattaa juuria ympäristöön johon hänen ainoa reaalinen kytköksensä on kiinteistön omistaminen (tai vuokraaminen tjsp). Puolivuosisataa vanha talo, jonka on rakentanut joku tuntematon ja jossa on valtaosan ajasta asuneet jotkut tuntemattomat, muuttuu mielleyhtymissä sukukartanoksi tai vähintään pullantuoksuiseksi mummolaksi kun tönö täytetään esineillä, joihin on jokin väkisin keksitty tunneside ja joilla on "tarina".

En mä nyt väittäisi, että nuo mielleyhtymät tuota tasoa ovat (sukukartano, tunneside). Mun mielestä on vaan aika hauskaa asua talossa jossa on erilaisia kerroksia, fiiliksiä ja aistittavaa ajan kulumista. Se, että mulla on kellarissa muutama seinä edelleen alkuperäisen omistajan järkyttävän kirkkaan siniseksi maalaamia johtuu pelkästään siitä että niistä on luettavissa tarina. Tietenkään se tarina ei ole edes selkeä, vaan tarjoaa mielikuvitukselle polttoainetta. Toinen jännä paikka on kylmä sivuvintti; sen haju on mulle tuttu lapsuudesta kun itse olen asunut jälkirintamiestalossa ja nukkunut kesät keskentekoisessa purulattiaisessa yläkerrassa. Naiivin kliseisiä lapsuusmuistoja, jotka palautuvat tähän päivään. Juu juu, juurettoman ihmisen epätoivoista tarvetta kiinnittyä johonkin. Talon tarina jatkuu mun jälkeeni, olkoonpa sillä sitten arvoa tai ei. Mutta tintu voi olla huoletta närästyksensä suhteen; en aio esitellä ja leuhkia henk.kohtaisilla tarinatavaroillani minkään sisustus/naistenlehden palstoilla. Kannattaako ko. lehtiä ja ohjelmia niin paljon seurata kun niistä selvästikin tulee ärsytysihottuma..?

[Laurakaisa]

Tämä tällä kepillä, kupilla tai jääkaapilla "on tarina" on kanssa kyllä ihan 80-luvulta lähtien markkinamiesten lanseeraama hokema, jolla saadaan kaikki perusteltua ja myytyä ihmisille. Ei ihmiset kait ennen hankkineet mitään "tarinoita" kirjahyllyilleen tai seinilleen, ne hankki voiton- ja onnistumisenmerkkejä (esim. hirvensarvet, lastenlasten kuvat jne), statussymboleja ja muita omaa identiteettiään ja arvojaan vahvistavia symboleja ympärilleen. Niin kuin tänäänkin.

Tottahan tuo on. Olisi pitänyt käyttää vaan sanaa tunneside, ja perustella tuota tavaralitaniaa ehkä enemmänkin sillä että se ei todellakaan sovellu minkään sisustussuunnitteluopin mukaan yhteen toistensa kanssa eikä vastaa edes mitään muutakaan feng shuita tai esteettistä kauneuskäsitystä. Niillä täysin rahallisesti arvottomilla ja Paasikiveä lukuunottamatta ilmaiseksi saaduilla tavaroilla vaan on joku muukin merkitys, kun että ne on kaupasta ostettu ja niiden värit sopivat seiniin. Noissa sisustusohjelmissa valintoja tehdään tuolla jälkimmäisellä tavalla.

En ole vielä nähnyt markkinamiestä, joka yrittää saada ihmisiä säilyttämään vanhaa orkkiskunnossa ja haalimaan mielellään ilmaiseksi tai pikkurahalla toisten ihmisten tarpeettomiksi käyneitä tavaroita. Siinä vaiheessa kun joku pystyy näyttämään, että tämä säilytys ja kierrätys on markkinamiehen keksimä iso ja hieno bisnes, allekirjoitan senkin, että se on vaan ihan puhdasta sattumaa että kaikki haluaa tällä hetkellä valkoisen lautalattian ja esineitä, joissa lukee jotain englanniksi.

[nummentie 434]

Mä tykkään myös tarinoista ja aloitan niitä välillä itsekin. Paiskin viime vuoden vaihteessa ylitöitä ja niillä rahoilla ostin lattiaan lautaa. Noita lautoja asentaessa poikani puuhasi mukana. Kirjoitin laudan alapintaan tämän "lattialaudan asensi ja oma nimi ja ikä sekä lapseni nimi ja ikä". Ehkäpä joku joskus ajattelee meitä, nostaessaan tuon kyseisen laudan ylös tiivistäessään rakoja. Kerron myös kaikille lattian tarinan, jos sitä kysytään. Tai kun puolisoni osti makuuhuoneeseen 50-luvun uusrokokoo vaatekaapin niin ajattelin, että tämä ei ole tyylillisesti oikea meidän taloon, mutta 50-luvulla se on tehty ja puolisoni siitä ilahtuu. Mitä sillä on väliä, jos kaappi ei ole tullut joltain mummon kaiman serkulta. Me voidaan tehdä kaapille meidän tarina. Kun annetaan tai myydään eteenpäin, voidaan kertoa, että kun kuskattiin tätä kaappia yläkertaan tuo kohta vaurioitu ja huudettiin lapsille "pois alta", kun he pomppivat edessä koko ajan. Olen myös saanut puolisoltani lahjaksi rannekorun, Kalevalan Torin vasara, ja senkin aion joskus antaa yhdelle pojistani. Toivottavasti koru jää sukuun kertomaan meidän tarinaamme.

Ja totta sekin, että saadut tavarat ovat itselle paljon tärkeämpiä kuin ostetut. Lahjat muistuttavat meitä antajastaan.

"Välikevennykseksi" Pieni tarina "esineestä" joka ei ole mitään maksanut, eikä ihan tarkkaan ajatellen edes ole esine, mutta on ihan aito muisto hassusta tapahtumasta eräänä kirkkaana syyspäivänä;
Keskellä kirkasta kaunista syyspäivää alkoi pönttöuunin nuohousluukku kummallisesti rämistä ja paukkua, ensi säikähdyksestä selvittyäni vakuutuin ettei mistään poltegreistilmiöstä ole kysymys, vaan tuhkaluukussa on joku ylimääräinen vieras.
Avasin luukun ja sieltä lennähti ulos pikkuinen, hätääntynyt lintu, suoraan ylöspäin kohti kattoa, pölähdys -ja nokijälki valkoiseen kattoon, sitten suunta kohti lähintä ikkunaa - tietysti taas katon kautta, ikkuna kiinni, toista ikkunaa kohti - kiinni, tällä välin olin saanut ikkunan auki ja lintu pääsi pyrähtämään vapauteen.
Nyt kiertää kamarin katossa nokiset jäljet uunilta ikkunaan ja toiseen ikkunaan.
Ehkä se katto joskus tulee maalattua, mutta mitään kiirettä ei ole, nuo linnun kattoon tekemät "koristeet" ovat muisto tuosta mukavasta, aurinkoisesta syyspäivästä pari vuotta sitten.
Ei sen esineen tarvitse olla mitenkään erityisen hienosti tehty tai arvokas, tullakseen tärkeäksi omistajalleen, eikä tämmöisten vähpätöisten tarinoiden syntyyn tarvita markkinamiehiä - vain hiukan henkilökohtaista hulluutta

[tintu]

Olisi pitänyt käyttää vaan sanaa tunneside, ja perustella tuota tavaralitaniaa ehkä enemmänkin sillä että se ei todellakaan sovellu minkään sisustussuunnitteluopin mukaan yhteen toistensa kanssa eikä vastaa edes mitään muutakaan feng shuita tai esteettistä kauneuskäsitystä. Niillä täysin rahallisesti arvottomilla ja Paasikiveä lukuunottamatta ilmaiseksi saaduilla tavaroilla vaan on joku muukin merkitys, kun että ne on kaupasta ostettu ja niiden värit sopivat seiniin. Noissa sisustusohjelmissa valintoja tehdään tuolla jälkimmäisellä tavalla.

Tai muisto on kai ihan käyttökelpoinen sana kanssa.

Mieleen tuli blogistasi se miehesi teidän taloon tuoma pahkapöytä, hänelle tärkeä, ja muistan ajatelleeni, että siinä (pahkan asettelussa ja hyväksymisessä) kyllä oli sitä rakkautta.

Sillä itse olen varmaan aivan liian riippuvainen kauneudesta ja muodot eivät ole valitettavasti ollenkaan yhdentekeviä mulle (kuten omalle puolisolle), eli esteettiset elämykset on oikeastaan mulle parasta henkistä ravintoa, mitä maa päällään tarjoaa, ei vain tyhjää kuorta (kirjallisuuden ja musiikinkin muodossa myös, ei vain silmin havaittava) – ja edelleen - vaikka arki ja todellisuus täällä on mitä on, eli kaikkea muuta Eikä Inno-nimisellä ohjelmalla ole mitään tekemistä tämän kanssa. Ja muoti-ilmiöt ovat oma lukunsa.

Ja myös tarinat ovat tietysti estetiikkaa, tiettyä muotoa noudattavia rakenteita, ei vain sisältöä, ja hyvä jos niitäkin rakastetaan ja kulutetaan.

Mutta oikeastaan ihailen ihmisiä, joita mikään tyylittömyys, tai vääränlainen tyyli, väärät muodot, ei häiritse – tai joille esineetkin ovat aina pelkästään esineita (kuten omalle puolisolle).. Että jotkut tosiaan pärjää täällä vallan mainiosti ilman minkäänlaisia tunnesiteitä mihinkään materiaan. -- Muoks: Ja siis kyseessa ei ole ihmislaji, joka ostaa uutta tavaraa sen enempää kuin vanhaa.

Tuomari Nurmion muotoilusta tykkään myös: http://lirama.net/song/233806

[Hower]

No nythän mä vasta hokasin.
Sana "tarina" on paha juttu. Tunneside tai varsinkin "muisto" on hyväksyttävämpi muoto asiasta.
Muisto? Mulla on pari isältä perittyä 50-lukulaista höylää, Stanley ja Rekord. Molemmat ovat käyttökapineita, eivätkä mitään "muistoja". Täytyy sanoa, että en kyllä vaihtaisi niitä vastaavanlaisiin ja paremmassa kunnossa oleviin toisiin höyliin vaikka saisin. Kun ne ollu mun faijalla käytössä raksalla ja omakotitaloa rakentaessa. Semmonen tarina liittyy niihin. Edelleenkään en tosin tajua mitä tekemistä tällä mun kiintymyksellä ja arvostuksella näitä perittyjä (huh!) esineitä kohtaan on 80-luvun mainosmiesten kanssa, jotka ovat teorian mukaan manipuloinoineet minut nostattamaan statustani johonkin leuhkaan cooliuteen...
Mutta eiköhän tämä minun osaltani riitä aiheesta.