Valmistuneesta projektista luopuminen

[subdependent]

Tällä huushollilla on sitten edessä se mitä ei missään vaiheessa kaavailtu - eli kolme ja puoli vuotta kestäneen projektin hedelmä päätyi pari viikkoa sitten myyntiin.

Olemme vaimon kanssa rempanneet kodiksi pääsiäisestä 2008 lähtien kolmasosaa satavuotiaasta talosta, joka oli peruspilattu 1980-luvun remontissa. Sinä aikana olemme kasvaneet remppahommien märkäkorvista jonkinasteisiksi perinnealan baariasiantuntijoiksi. Nyt pytinki on osaltamme valmis ja olemme luopumassa siitä. Miksikö?

Ensin vähän listaa siitä mitä olemme itse tehneet kronologisesti tänä aikana:

- Molemmat keskeyttäneet opiskelut ja hankkineet toimihenkilöduunit asuntolainan saamista varten
- Puoli vuotta kestänyt tutustuminen alan kirjallisuuteen
- Umpihomeessa olleen vanhan rossipohjan ja kellaritilan purku ja tyhjennys suojapuvuissa ja p3-tason maskeilla
- Holistimiehille tehdyn saunatilan purku: pinnat, asbestit, rakenteet, neljän betonikuution poispiikkaus ja sen alla olleen neljän maakuution poiskaivuu.
- Koko talotekniikan purku
- Ryömintäaukkojen timanttiporaus vanhaan 60 cm paksuun säästöbetoniseinään
- Koko alapohjan uusiksirakentaminen alapohjan hirrenvaihtoja myöten
- Kattojen panelointi
- Helvetinmoinen rappaussavotta
- Lattioiden rakentaminen alkuperäisistä ponttaamattomista ja toisinsa sopimattomista lattialankuista (ei muuten ihan pieni homma).
- "pintaremppa perinnemetodein" liimamaalitapetteineen ja alkuperäisten mallien mukaan teetettyine listoituksineen
- Talon julkisivun puhdistus lateksista speedheatereilla ja uudelleenmaalaus pellavaöljymaalilla
- Pihatyöt luonnonkivimuurien rakentamisineen
- Konesaumatun peltikaton putsaus ja huoltomaalaus
- Ulkoikkunoiden kunnostaminen
- Hellakakluunin korjaus ja siistiminen

Listasta puuttuu varmasti pirusti hommia mitä ei nyt tule mieleen. Tämän lisäksi märkätilat ja talotekniikka on teetetty äijillä ja kaikki mahdolliset suunnitelmat eri alojen ammattilaisilla. Fyrkkaa on palanut enemmän kuin laki sallii, mutta Helsingin mittakaavassa aika perkeleellisen vähän.

Koko ajan olemme olleet täyspäiväisesti duunissa ja remontoineet sekä illat, viikonloput, lomat että pyhäpäivät. On oltu loppu sekä henkisesti että fyysisesti useampaan otteeseen, mutta kaiken on kestänyt kun on muistanut että stressi on väliaikaista.

Häkellyttävintä oli havahtua n. puoli vuotta kestäneen remonttikrapulan jälkeen siihen, että olimme ajautuneet tilanteeseen, jossa olimme molemmat töissä joita vihasimme, koulumme olivat kesken, mukuloita "pitäisi" ruveta tekemään ja asumismenot olivat n. 1400 €/kk. Lainavankeutta oli jäljellä vaatimattomat 20 v. ja siinä vaiheessa kun talo olisi velaton niin ikää olisi mittarissa 50 v. Asuimme toki maailman upeimmassa omin käsin rakennetussa asunnossa, mutta muut olosuhteet olivat vähintäänkin hanurista.

Asiaa pyöriteltiin hissukseen puolisen vuotta ja tultiin tulokseen, että koulut saisi ehkä vielä jotenkin hoidettua, mutta äitiysvapaat pitäisi hoitaa mahdollisimman lyhyinä, muksut kasvaisivat lähinnä tarhassa ja vähintäänkin 60-70 tuntisia työviikkoja (työ & opiskelut) olisi molemmilla jäljellä 4-5 vuotta. Tultiin siihen tulokseen, että ainoa järkevä ratkaisu on viheltää peli poikki.

Perusteita oli oikeastaan kolme:
- Olisi hirveää, että niin hieno asia (remontoitu kotimme) muuttuisi orjuuttavaksi ja elämää huonolla tavalla määrittäväksi asiaksi velanmaksun kautta
- Olemme molemmat vasta 30 v - aikaa uuteen elämänprojektiin on kyllä
- Opetteluaihiosta tuli hieno, seuraavasta tulee mestariteos!

Häkellyttävää on se, ettei loppukesästä syntyneen päätöksen jälkeen ole missään vaiheessa tullut epävarmaa oloa päätöksen oikeudesta. Nyt tarkoituksemme olisi myydä pytinki, ostaa tilalle myyntivoitoilla velaton asunto jossa voisi hoitaa porsimisen, opiskelut ja omalle alalle työllistymisen pois alta. Sen jälkeen tilannetta voi katsoa uudestaan.

Jälkiviisaana voi toki sanoa ettei ehkä olisi kannattanut tehdä sitä friisilankkua kakluunin ympäri, höyläyttää alkuperäismallin listoja, rakentaa kiinteää helmiponttikaapistoa eteiseen yms. yms. Ei sitä ylimääräistä rakkautta ja vaivannäköä saa myyntihinnassa takaisin. Toisaalta oma oleminen, kädentaidot ja perusasenne on kehittynyt näiden myötä aivan uudelle tasolle.

Mutta joo. Tämmöistä. Ei ole tarkoitus pummata haleja ja jaksamisia (koska oikeastaan olemme lähinnä helpottuneita!) - enemmänkin kiinnostaisi onko muilla foorumilaisilla takana vastaavanlaisia vaiheita?

[Hower]

Onhan tuossa hyvä sauma kumminkin saada vihdoin tili tehdystä työstä. Kun talon sijainti on Hermannissa niin ei sitä kai ihan halvalla tarvi myydä.
Tuli asuttua niillä nurkin aikoinaan, tosin kerrostalossa.

[MiuMau]

Hei!

Kiitos rehellisestä elämäntarinasta Talon kanssa:-) Täällä yksi kohtaloperhe:-)

Meillä tosin ei kaikki ole mennyt tavallanne ihan putkeen ja koko projekti on vielä aivan kesken eli sellaset 5 vuotta varmaan vähintään vielä edessä. Ei millään jaksaisi.Sen takia mietimme myyntiä lähes joka viikko. Harmittaa että lähdimme tähän projektiin kun sen valmistalon ois saanu halvemmalla ja mikä tärkeintä niin paljon helpommalla. Meillä ne lapset jo on samoin ammatit, mutta ois kiva ehtiä lasten kanssa joskus jotain tehdäkin! Talo on valmis varmaan kun lapset muuttaa pois.-( siksi ollaan mietitty suunnan vaihtoa - mutta meitä se myyminen pelottaa! Voi tulla iso painajainen eteen. Siksi ollaan vähän niinkuin ansassa. Paras ratkaisu ois siksi rakentaa uusi ja pitää tämä harrastus/vierastalona mutta kun puuttuu se raha.

Joten tässä kärvistellään ja elämä kuluu. Vähän niinkuin tunne että, elämä kuluu ohitse - kun me vaan remontoidaan. Ystävät on jo jääneet..

Tunnetasolla tähän lähdettiin. Rakastettiin tätä taloa - ei vaan voitu myydä, sydän ois särkynyt. Järki sanoi jo silloin muuta, ois vaan pitänyt repäistä kertaheitolla ja heittää tunteet roskakoriin!

[anamasa]

Asiaa pyöriteltiin hissukseen puolisen vuotta ja tultiin tulokseen, että koulut saisi ehkä vielä jotenkin hoidettua, mutta äitiysvapaat pitäisi hoitaa mahdollisimman lyhyinä, muksut kasvaisivat lähinnä tarhassa ja vähintäänkin 60-70 tuntisia työviikkoja (työ & opiskelut) olisi molemmilla jäljellä 4-5 vuotta. Tultiin siihen tulokseen, että ainoa järkevä ratkaisu on viheltää peli poikki.

Perusteita oli oikeastaan kolme:
- Olisi hirveää, että niin hieno asia (remontoitu kotimme) muuttuisi orjuuttavaksi ja elämää huonolla tavalla määrittäväksi asiaksi velanmaksun kautta
- Olemme molemmat vasta 30 v - aikaa uuteen elämänprojektiin on kyllä
- Opetteluaihiosta tuli hieno, seuraavasta tulee mestariteos!

Tämän lukeminen tuntuu öö enpäs keksikään sanaa, joten selitellään. Päädyimme nimittäin täsmälleen samoista syistä ostamaan vanhan talon matkan päästä pk-seudulta. Päältä kolmekymppisinä muutimme työn perässä Espooseen ja hommattiin ihan nätti uudehko kerrostalokoppi 20v. lainalla. Jossain vaiheessa havahduin tuohon monia vaivaavaan noidankehään, jossa
- työn perässä muutetaan pk-seudulle
- ostetaan kuplahintainen luukku, mutta eletään silti ahtaasti
- seuraavat vuosikymmenet on joka ikinen kuukausi revittävä lainanhoitoon massia siihen kämppään, joka siis hommattiin töiden takia

Täsmälleen samoin ajattelin mahdollista perheenlisäystä, päiväkotiaikoja, arkea yleensäkin ja missä olemme ja mitä on tassussa viisikymppisenä. Tuolloin heräsin, että ei ei, nyt häntä heiluttaa koiraa tai muna hautoo kanaa.

Mökkimatkan varrella oli kylä, josta joskus muistan sanoneeni läpiajaessa sanatarkasti, että "ei helvetti, en pystyisi koskaan asumaan täällä". Tuossa kylässä on nyt asuttu kolmatta vuotta 60 vuotiasta taloa.

Espoon kaksiosta kylän ok-taloon muuttaessa laina lyheni 17 vuodesta 12 vuoteen, vaikka samalla napattiin myös kk-lyhennyksestä kolmannes pois. Ero on aivan älytön. Työmatkaan tottui ja sittemmin toinen puolisko on päässyt 20 minuutin päähän hommiin ja molemmat voivat lisäksi tehdä etätöitä rutkasti, joten työmatkoihin ei mene viikossa sen enempää kuin olisi mennyt pk-seudulla. Lisäksi verottaja on ainakin toistaiseksi antelias työmatkojen suhteen. Toki tällä hetkellä menee remppaan rahaa, mutta edellä kuvatuista syistä sitä rahaa on ja varsinkin kun valitettavasti perheenlisäystä ei ole vielä saatu.

Voisin kirjoittaa romaanin asumisen ja elinympäristön paremmasta laadusta, mutta jätetään se juttu toisaalle. Konkreettisin tällä hetkellä elämän laatua parantava tekijä on raha, eli pieni laina ja edulliset kustannukset. Jos mukuloita suodaan, niin toinen voi olla niiden kanssa kotona niin pitkään kuin lystää. YT:t ei jännitä pätkääkään, eikä työasioissa tarvitse muutenkaan nöyristellä potkujen pelossa. Lomarahat vaihtuu kaikki vapaaksi ja palkatontakin pidetään. Tuntuu että melkein kaikilla tutuilla on uudemmat, mutta ahtaammat kämpät lähempänä pk-seutua tai ihan Helsingissä, mutta aika raskasta niillä näyttää olevan. Esim. yksi myös muualta tullut pariskunta asuu Nummelassa uudessa rivarissa. Pieni lapsi on päiväkodissa, rahat aina loppu ja pariskunta on silminnähden stressaantunut tilanteesta tai havahtumisesta, että "tätäkö tämä nyt sitten on". Meidän vaihtoehto ei kuitenkaan kelpaa malliksi.

Tämä tuntuu vähän suoraviivaiselta johtopäätökseltä, mutta oisko ketjun aloittajalla vaan ollut vähän turhan kunnianhimoinen projekti. Eikö samaa elämäntyyliä voisi jatkaa vähän vaatimattomammin, ei siis 100-vuotiaalla historiallisesti arvokkaalla lukaalilla, vaan ihan tylsästi rintamamiestalolla?

Tämä nyt meni vähän oman hännän venyttelyksi, mutta vaikka ymmärränkin täysin aloittajan perustelut ja johtopäätökset, niin menee mielenkiintoiseksi, kun täällä täysin samoin perustein päädytty päinvastaiseen ratkaisuun. Onhan tässä tietty elämäntilanteet, työpaikat ja muut detailit toisenlaiset tai sitten en ole vielä kantanut savea tarpeeksi Tsemiä kuitenkin sinne.

[Hower]

Tuohon edelliseenkin vielä.... mekin siirryimme 20 kilsan päähän rautatien torista hintasyistä. Kyllä mulla oli ehdoton edellytys, että talo on edes siinä kunnossa, että ei tarvi itseään välttämättä työllä tappaa ja lapsiakin näkee joskus. Tuo kellarirojekti on ihan ylimääräistä hupia ainakin tällä hetkellä, tottakai kaikkea sisustamista ja tuunaamista vois tehdä loputtomiin koko talossa, mutta asuttavassa kunnossa tämä on ollut alusta pitäen. Tämän rintsun hinnalla ei Helsingistä saa kuin hikisen kaksion. Tai ehkä saa kolmion jostain lähiöstä, jossa ei ole edes tiiviin kaupungin etuja (kaikki lähellä). Vertauskohtana mulla on vaikkapa se Hermanni. Mun vaihtoehdot on kerrostalo kantakaupungissa tai tämä nykyisen tapainen väljä asunto omalla tontilla. Tähän on varaa ja viihdynkin, junalla pääsee nopeasti.

[Elämä on]

Toivottavasti saatte tönön myytyä ja saatte riittävän suuren myyntivoiton. Tuppaa olemaan nämä ajat hiukan heikot asunnon myynnin kannalta, ja useimmiten kunnolla tehdystä remontista ei tahdo paljon voittoa tulla. Toki kun ei tiedä mikä on lähtökohta ollut niin vaikea kommentoida.

[pvalila]

Ei tuo 1400 egeä kuukausi ole paljoa pk-seudulla perheasunnosta. Aivan noin paljoa ei normiasunnon vuokra ole, mutta jos tuolla hinnalla asunto siirtyy omistukseen hiljalleen niin ei tuo pahalta tunnu.

Koulutuksen suhteen olette kaiketi jo sen tajunneet, että suhteellisen harvat koulutukset nostavat oikeasti tulotasoa; muutaman satasen lisäys ei vuosien opintoja kompensoi.

Tappiolla nämä talot myydään, voittoa saa vain jos omaa kiitettävän huonon laskutaidon eikä osaa pitää kirjaa tunneista ja euroista.

[akim]

Omat asumiskustannukset ovat juuri tuon 1400€ kuussa. Asun pääkaupunkikseudulla kehyskunnassa ja vakituinen asunto ei ole edes oma, mutta talo on. Osa asumiskuluista siis lasken talon remonttiin menneeksi. Hassuahan tässä on, että en edes asu remppaamassani talossa vakituisesti. Aikaa ja työtä on vaan tehty niin paljon talon eteen, ettei sitä ole mitään järkeä myydä. Pelkästään tunnesyyt ovat jo riittävät. Jos työt ja rahat loppuvat, niin sitten muutto taloon ilman muuta.

Itsellä talo on vielä kolmen tunnin ajomatkan päässä, joten sen remppaaninen on vaatinut omat joustonsa. Töissä on tullut käytyä vakituisesti koko rempan ajan ja lisäksi opiskeltua iltaisin ja valmistuttua koulusta. Nyt on perheen lisäystäkin tullut ja talosta luopumista en ole harkinnut. Toki jonain oikein huonoina hetkinä on itselleen manannut että en jaksa tätä taloa enää yhtään, mutta hyvin nopeasti se on unohtunut. Kerrostalossa aina asuneena ei mikään voita omaa taloa. No oma linna ehkä.

Jos on täysin varma että haluaa myydä, niin mikäs siinä sitten. Kuulostaa vaan vähän haasteelliselta että vanhan talon saisi myytyä niin kovaan hintaan, että myyntivoitolla voisi ostaa velattoman asunnon. Ainakaan pääkaupunkiseudulla. Eri asia sitten jos talon on saanut käytännössä ilmaiseksi tai perinyt sen.

[tarpola]

Hyvä ja tärkeä avaus. Talot ovat kuitenkin vain taloja. Itselleni vähän vähempikin kiinteistönjalostustoiminta olisi riittänyt, mutta kun tarvittiin tietty määrä tilaa eikä sijainnista haluttu tinkiä, oli ainoa vaihtoehto hankkia vanha talo. Minulle hyvä sijainti on sitä että kaikki mitä tarvitaan kerran viikossa tai useammin on kävelymatkan – tai metromatkan – päässä, sekä aikuisille että etenkin lapsille, joilla ei ole ensimmäisen 18 vuoden aikana teoreettistakaan mahdollisuutta itsenäisesti liikkua autolla omien menojensa perässä. Töistä ei voi koskaan varmaksi sanoa, mutta kun on tarpeeksi iso kaupunki ympärillä niin todennäköisyys että sieltä tekemisensä löytää on kuitenkin aika suuri. Samaten lasten harrastukset, jos nyt eivät hevospoolosta tai muusta eksoottisesta innostu, ovat todennäköisesti itse saavutettavissa, ja tämä onkin perustoiminnan osalta toteutunut; pelireissuja ja leirejä nyt aina tulee lisukkeeksi.

Ja tosiaankaan mitään isoa lainaa ei haluttu ottaa. Kun on taustalla opinnot iloisella 80-luvulla ja työelämään siirtyminen 90-luvun alussa, ei niillä kokemuksilla uni tulisi ison lainan kanssa eläessä.

Perusasiat olivat talossa kunnossa (mitä nyt vuotava katto jouduttiin hieman yllättäen muutaman vuoden asumisen jälkeen laittamaan uusiksi), mutta koko ajan on jollain nurkalla työmaa menossa. Remontit etenevät sitä tahtia, mitä ennättää tekemään; viikolla parina iltana iltana tunti, pari; viikonloppuna saattaa tulla jopa yhden työpäivän tunnit kasaan mutta ei enempää. Tätä on toisaalta jaksettu suuremmin mutisematta kohta kymmenen vuotta. Nyt kun kaikki lapset ovat saaneet huoneensa (tai saavat tämän talven aikana) alan suunnitella ns mukavuusremontteja lue keskikerroksen sisustamista, keittiön uusimista jne niin lapset alkavat vastustella. Vanha meikäläiselle "toistaiseksi" ajatuksilla siedetty ilmiasu on heille omaa henkilöhistoriaa jota eivät haluaisi hävitettävän. Näistä väännetään kunnes alkavat muuttaa omilleen, ja sitten talo on meille liian iso ja varmaan meidän aika vaihtaa pienempään (ja ehkä vähän jää tyttöjen asumisen ja elämän avittamiseen). Toinen kymmenen vuotta niin siinä sitä jo ollaan, eli puolet tämän talon kanssa eletystä ajasta jo takanapäin. Huomaan jo ajattelevani sitäkin, miten remonttien viisivuotissuunnitelmissa pikku hiljaa aletaan ohjautua kohti irtautumista – eli talon pitäisi olla sitten siinä kuosissa ettei olisi ainakaan kovin paljoa keskeneräistä.

[tessu]

NO ihan varmasti on vaikka asunkin yksin ja perikunnantalossa,mutta kun on ikänsä täällä korjaillu ja rakennellu niin kyllä se tekis mieli panna pensselit santaan ja rukkaset naulaan.
Tämmösestäkään torpasta ei se työ lopu ikinä 60v ja risat vanhassa tönössä saa aina olla jotai tekemässä.jollei muuta niin lämmittämistä ja puun tekoa ja ah niin ihana kylmä savimaakin ympärillä.
No katotaan kauanko jaksaa ja kykenee tehä!

[villelap]

Kyllähän se varmaan niin on, että jokainen joka vanhaa taloaan remontoi, miettii jossain veiheessa, että onko tässä mitään järkeä. HIrvee homma ja silti ei tuu ikinä uusien määräyksien mukaista taloa. Eristettä pitäis olla hirveet määrät ja huonekorkeutta silti vähintään se 2,8 metriä ettei rupee jotain ahdistaan. Kellareissa lasketaan senttejä ja millejä mitä saadaan korkeudesta irti, kun samaan aikaan rikkaasti asuvat hienohelmat puhuvat, että ei meidän olohuone voi olla alle 4 metriä korkea kun rupee ahdistaan ja happi loppumaan. Rikkaat puhuu huonekorkeudessa metreistä, ja köyhät senteistä.

Elämä on täynnä valintoja. Kerrostalokoppiin pääsee jokainen kuuntelemaan naapurin koiran haukuntaa, lapsen itkua, vanhempien riitelyä ja pienon pimputusta.

Silloin kun ei oo rahaa on pakko luopua vapaa-ajastaan jos haluaa asua hienossa omakotitalossa.

Mielestäni nykyään on ihmisillä liian kovat vaatimukset. Me asuttiin tässä talossa ilman stressiä 9 vuotta. Talo rakennettu 30 luvulla. Ei tehty mitään. Kellarissa sokkeli savea vasten, yläkerrassa purua lappeilla 10cm ja tasaisella osuudella 30cm ja parissa kattotuolin välissä ei yhtään. Harakanpesä oli ja sähköä kului ja ilma vaihtui. Talvella nukutti hyvin kun oli viileä (18 astetta) raikas ilma. Sähköä kului, mutta vaan sen marras-maaliskuu ajan. Nyt on remontti menossa. Pelkkää ongelmaa ongelman perään. Meillä oli vaan talo liian pieni (6x8metriä). Jos asuisin isommassa talossa harkitsisin vakavasti tekisinkö mitään remonttia. Yks vaihtoehto on asua "ränsistyneessä" talossa ja maksaa isoa sähkölaskua. Korjata vaan kriittisimmät paikat kuten katon ja sadevesien ohjauksen. Perusteelliseen remonttiin saa helposti uppoamaan 100000€ ja monen vuoden vapaa-ajat. Vaihtoehtona on maksaa sähköä vaikkapa 2000€ vuodessa enemmän ja asua ränsistyneessä talossa ja nauttia vapaa-ajasta. sadalla tonnilla maksaa 50 vuoden 2000€ liian isot sähkölaskut.

Mutta kuten aikaisemmin totesin niin elämä on täynnä valintoja ja vanha talo on vanha talo.

[villelap]

Sen verran vielä kommentoisin vaikka pikkuisen aiheen vierestä meneekin niin kannattaa miettiä välillä, että kannattaako yrittää tehdä täydellistä. Remontin tekeminen ns. täydellisesti verrattuna siihen, että tekee hyvin vie paljon enemmän aikaa. Lattia voi mielestäni olla hiukan vino (ei välttämättä kannata sen takia purkaa), saumapeltikaton voi tehdä valmiiksi maalatusta, ulkoverhouksen voi maalata "helpommalla" maalilla jos ilmarako, eristettä voi olla jossain vähän vähemmän jne.

Monet tekee remonttinsa ns. hutaisemalla ja se näkyy työn jäljessä, mutta heillä remontti kestää puoli vuotta ja lopun aikaa he juovat terassilla kaljaa ja tapaavat ystäviään. Toiset taas nysvää yksityiskohtien kanssa 5 vuotta ja stressaavat joka asiasta. Itse kuulun enemmän noihin stressaajiin ja se on stressaavaa.

[subdependent]

Ei tuo 1400 egeä kuukausi ole paljoa pk-seudulla perheasunnosta. Aivan noin paljoa ei normiasunnon vuokra ole, mutta jos tuolla hinnalla asunto siirtyy omistukseen hiljalleen niin ei tuo pahalta tunnu.

Koulutuksen suhteen olette kaiketi jo sen tajunneet, että suhteellisen harvat koulutukset nostavat oikeasti tulotasoa; muutaman satasen lisäys ei vuosien opintoja kompensoi.

Tappiolla nämä talot myydään, voittoa saa vain jos omaa kiitettävän huonon laskutaidon eikä osaa pitää kirjaa tunneista ja euroista.

Onhan näitä tullut mietittyä. Toki 1400 € on vähän ekonomistille tai insinöörille, mutta kahdelle koordinaattorille (yleistermi kaikelle toimialan perusduunille) jotka ovat valmistumisen jälkeen päätymässä opettajaksi ja museoalalle vähintäänkin riittävästi. Eli valmistuminen ei nosta tulotasoamme, todennäköisesti jopa päinvastoin. Olennaista olisi päästä tekemään työtä, jonka tuntisi edes jollain tavalla liittyvän omiin intresseihinsä.

"Tappioon" olemme tottakai varautuneet ja sen hyväksyneet. Mutta koska talo tosiaan sijaitsee kantakaupungissa, ei se millään pikkurahalla lähde, eli kyllä tästä jää taskuunkin. Pääasiassa juuri sen takia että pitkälti kaikki on tehty itse ja äijien osuudessa pihistelty mahdollisimman pitkään.

Meidän kohdallamme vaakakuppien eri puolilla ovat:
- taloudellinen ahtaus, ongelmat valmistua, kompromissit lasten kanssa vietetyn ajan suhteen seuraavan 20 v ajan, mutta ihana asunto
- taloudellinen "autonomia", mahdollisuus olla lasten kanssa kotona, valmistuminen järkevässä tahdissa, mutta perustasoinen asunto

Ei se loppujen lopuksi niin vaikea valinta ollut. Varsinkin kun tässä ollaan lukittautumassa siihen perusasumiseen 5-7 vuodeksi ja sitten mietitään uudestaan. Emme halua elää "sitten kun" -elämää parhaiden vuosikymmeniemme läpi.

Sen sijaan remontista emme halunneet missään vaiheessa tinkiä pätkääkään, vaan tehdä sen niin taiten ja niin oikeilla materiaaleilla kun pystymme. Usein tuli valittuakin se kallein vaihtoehto, mutta jälkikäteen olen täysin tyytyväinen niihin valintoihin. Materiaaleista olisi voinut tinkiä ehkä 10-15 000, mutta jälki on aivan eri tasoista, kuten myös jälleenmyyntihinta.

[subdependent]

Tämä tuntuu vähän suoraviivaiselta johtopäätökseltä, mutta oisko ketjun aloittajalla vaan ollut vähän turhan kunnianhimoinen projekti. Eikö samaa elämäntyyliä voisi jatkaa vähän vaatimattomammin, ei siis 100-vuotiaalla historiallisesti arvokkaalla lukaalilla, vaan ihan tylsästi rintamamiestalolla.

Saumamme lähteä projektiin oli varsin pitkälle täydellinen ja olen oikeastaan sen kulkuun täysin tyytyväinen. Projektin ulkopuoliset asiat tässä mättävät. Yleisesti ottaen olen toki muiden juttujesi kanssa hyvin samaa mieltä ja olemme mekin harkinneet kauemmaksi muuttamista, varmasti sen jossain vaiheessa teemmekin.

Kuitenkin bottom-line koko monologissani on se, etten koe missään nimessä että olisimme epäonnistuneet. Olemme korjanneet satavuotiaan asunnon nykytiedon valossa "oikealla" tavalla pirun hienoon kuntoon (jos nyt pieni henkselien paukuttelu sallitaan), meille jää siitä aikamoinen myyntivoitto ja olemme nyt taitojemme puolesta valmiita seuraavaan projektiin kun muu elämä sen sallii. Kun lähdimme projektiin, teimme opiskelujen ohella satunnaisia töitä ja asuimme kaupungin vuokrayksiössä. Neljän vuoden (kieltämättä kovalla) rääkillä olemme työllämme ansainneet velattoman kaksion kantakaupungista. Ei se hirveän huonosti ole, vai?

Ei se talo missään vaiheessa ole ollut meidän, koko ajan osakekirjat ovat sijainneet pankissa.

[villelap]

Kyllä minäkin noila tiedoilla myisin pois ja alkaisin elää. Taloja riittää, mutta meillä on vain yksi elämä.

Itseäni vähän harmittaa se, että kun tässä laajennusremontin yhteydessä on tullut opittua rakentamisesta aika paljon niin sitä tietoa ei oikein voi hyödyntää enää, koska en aio toista projektia elämäni aika tehdä. Menee oppi vähän niinkuin hukkaan.